Ois hommia..

.. ja monenlaisia hommia oliskin!

Tammikuu alkaa vedellä viimeisiään (onneksi!) ja meillä on ikään kuin "huokastu" vuoden vaihteesta lähtien.

Alan olla kärsimätön.

Minä en oikeastaan jaksa "vain olla".

Minä en rentoudu, kun ei "tarvitse" tehdä mitään tai ei ole mitään tekemistä.

Oma "vain olla" tarkoittaa pari tv-sarjaa iltasella, sitten kun kaikki tarvittava muu kotityö on tehty.

Eikä tätäkään tarvittaisi joka ilta.

Tai voi se olla nimellä rentoutuminenkin.

Itse rentoudun parhaiten, kun suunnitellut asiat tulee tehdyksi ja loppuun saatetuksi.

Sen jälkeen voi rentoutua tekemällä mitä lystää-

tai olla tekemättä ja elellä vaan.

No, nyt voisi ajatella, että kun asun remontin keskellä niin en rentoudu koskaan.

Ja omalla kohdallani se pitää paikkaansa. Ikävä kyllä.

Minun on lähes mahdotonta ajatella, että rentoutuisin tilassa, jossa puuttuu osa seiniä, kolme huoneista on täynnä laatikoita ym. tavaraa sekaisin ja siivoaminen lähes mahdotonta...jne.

Kaikki on kesken, suunnitellut asiat eivät ole loppuun saateltuja.

On vaikea kuvitella, että kun olemme "lomalla remontista", tekisin normaaleja asioita, kuten harrastaisin, tapaisin ystäviä, kävisimme elokuvissa tms.. You know, normaaleja elämän asioita.

Toisilta se varmasti onnistuu ja hyvä niin!
*
Mutta jostain on pidettävä kiinni tämän kaaoksen keskellä, että säilyy järjissään.

On koetettava ajatella, että kyllä tämä joskus loppuu...

Vaikka sinulla ei ole hajuakaan, miten kauan se oikeasti kestää.

5 vuotta? 10vuotta? 20 vuotta?

Alanko elämään sitten 10 vuoden päästä ns. normaalia arkea?

*

On kuitenkin yritettävä säilyttää toivo ja usko ja nekin välillä etsittävä keinolla millä hyvänsä.

Tänään toivoa ja uskoa tuovat nämä:

Tapetit eivät varmasti tule olemaan se tärkein asia tämän tilan valmistumisessa,

mutta henkisesti ne ovat tärkein asia tällä hetkellä.

Ne suorastaan uhkuvat toivoa!!

Jonain päivänä ne koristavat näitä seiniä kera puolipaneeleiden.

Kaiken tämän kaaoksen, epätoivon, ärsytyksen, kiukun,vi**uksen, raivon, itkun, riittämättömyyden, kiittämättömyyden, ilon, naurun, toivon ja uskon keskelle olen päättänyt hankkia kukkia joka viikko.

Tuntuu edes vähän normaalilta.
Tammikuu on ehkä yksi pas**mista kuukausista, ainakin tällä hetkellä.
Tekisi mieli syystä ja toisestakin nauttia tästä ajasta, jota ei ehkä koskaan tule enää kokemaan-
mutta ei.

Olo on vähän kuin kahlaisi umpihangessa kotiin;
ei tekis mieli ja rankkaa on, mutta kotiin on mentävä.

Empä tiedä.
Tunnistan itsessäni jokatalvisen ilmiön, enkä pidä tästä suunnasta nyt lainkaan.

Toivotan silti kaikille kaunista ja erittäin lumista viikonloppua, kampean itseni uusiin ja tilaviin toppahousuihin, tartun lumikolaan ja saan ehkä tuota hankea hieman matalammaksi.

-Ruusa ja viimeinen valitusvirsi-